Lentokentällä

Miksen ottanut itselleni tradenomia ja puulaakiliigoissa harrastuksekseen pelaavaa mölliä. Kansainvälisesti noteeratun miehen kanssa ongelmatkin ovat valtionrajat rikkovia. Pasi on pidätettynä. Euroopassa. Yhtiön lakimiesarmeija lensi paikalle eilen ja minä seuraan perässä tänään. En tietenkään voi auttaa rahaliikennettä koskevissa kysymyksissä, mutta mieheni tarvitsee tukeani.

Varsinaista rikosta ei ole tapahtunut. Kyse on väärinkäsityksestä. Ilmeisesti joku tutkija on lääkinnyt tupakan ja liiallisen kahvin aiheuttamaa vatsahaavaansa etsimällä epäselvyyksiä kokonaisuudesta, jonka sisäistäminen on keskiverto virkamiehelle ylivoimaista.

Olen luonnollisesti tilanteesta huolissani. Tässä kun ei pelata aivan pienillä summilla. Konsernitason erehdys tipahtaa Pasin koriin. Johtajuuden mukana tulee muhkea tilipussi ja kasapäin vastuuta. En tiedä tarkalleen, että kuka on oikonut mutkia, mutta ehkä se selviää. Suomalais-tanskalainen lakimiestiimi on varmasti parasta mitä rahalla saa.

Pasi on syytön.

Sent from my iPhone

Operaatio "kohti rakkauden planeettaa"

Naiseuttani on loukattu! Olen vereslihalla! Hapuileva matkani kohti läheisyyttä öö Miehekkään eikun Itsekkään eikun Muutenviallisen kanssa on synkkien pilvien varjostama. Hauras uskoni tulevaisuuteen ja oikeaan aitoon likeiseen parisuhteeseen on säröillä. Ja sitten vielä on menkat tulossa. Hiton pms. Suklaata ja äkki, helvetti.

Olen naiseuteni vanki. Minun kuuluu olla loukattu. Minua ei huomioida. Tai huomioidaan väärin. Minun toiveitani ei oteta huomioon. Tai otetaan huomioon väärin. Miehessä on vika. Muuten se olisi ihana mutta kun siinä on niitä vikoja. Minun kuuluu ihastua ja kiintyä jokaiseen mieheen ja itkeä näitä asioita ja inistä blogissani, että miksi se soitti tai miksei se soittanut, en saa nyt tästä ja tästä herrasta selvää. Voi meitä tyttö-kultia! Tällaisia me olemme. Ihania ihania estrogeenipilviä. Kaikki samanlaisia. Ihmekös tuo, ettei herroilla ole helppoa valita meistä Stepfordin naisista omaa aurinkokunnan keskipistettä, kun olemme niin yhdestä puusta. Syntyneet sihteereiksi.

Erikoista, miten monesti tähän aiheeseen on blogikommenteissa palattu. Jos käyttää yleiskielen sanaa "luottopakki", on mies. Jos ei vollota jokaisen panon perään, on mies. Jos ei kirjoita blogissa että haluaa munaa mutta ei saa eikun saakin vai saiko sittenkään, on mies. Onneksi minun maailmassani ei ole lavasteita eikä tukkilaisromantiikkaa, ja elämässäni olevien ihmisten älykkyysosamäärä ylittää vuohen äo:n. Enkä haaskaa aikaani ihmisten kanssa, jotka kohtelevat minua huonosti. Tai emmätiä jotenkin siis tavallaan huonosti tai ehkä jotain.

Viihdyttävä harrastus tämä bloggaaminen. Myös PMS-ragessa. Tuosta tulikin mieleen, että Pasi nuolee menkkapilluakin: miten teillä, arvon puulaaki-jääkiekkoilijat.

Sharp dressed man

Tutustuin Pasiin opiskeluaikoina. En ollut kovin aktiivinen opiskelijajärjestötoiminnassa tai ylioppilaselämässä muutenkaan, sillä en tuntenut maailmoja syleilevää verkostoitumista haalarimerkkeineen omakseni, mutta kävin toisinaan opiskelijabileissä kuten kai useimmat tekevät. Pasin huomaavat kaikki. Pasi oli mies jo parikymppisenä - itse rauhallisuus ja tyyneys, pistävä skarppi katse ja hillitty hymy. Ja komeahan tuo on. Ikääntyy hallitusti, paljon paremmin kuin Becks.

Pasi toimi ainejärjestön johdossa. Hänellä on luontainen kyky pitää langat käsissään ja tunnistaa heikot kohdat. Opittua Pasille lienee se, että hän sietää jonkin verran myös tyhmyyttä. Enemmän kuin minä, ainakin päällisin puolin. Ensimmäinen muistikuvani hänestä on, kun hän seisoi täyteen pakatussa kerhotilassa tuolilla ja antoi megafonilla ohjeita, miten vekkulissa kaupunkisuunnistuskisassa tulee toimia. Pasi oli päätuomari - ja jo ennen starttia iloisesti humalassa. Ja ihan vitun skarppina. Tehkää perässä, ette onnistu. Ohi kävellessään Pasi nipisti minua vatsasta. Ei saanut kunnon otetta ja kohautti kulmiaan.

Yhteisten kavereiden kautta aloimme viettää aikaa kahvitauoilla. Seurue oli poikkeuksetta iso, sillä Pasin jutut kiinnostavat kaikkia. Eräänä huhtikuisena päivänä Pasi sitten teki siirtonsa ja ilmoitti kaikkien nähden: "kuule Lea, sä oot niin söpö että päätin, että tänään me mennään leffaan". Katsoin hetken miestä kohtalaisen hämmentyneenä, mutta olin kohta ihan kuosissa ja ilmoitin, että puoli ysin näytökseen ehtisin, Pasi voi hakea minut tanssikoulun edustalta kahdeksalta.

Annoin ekoilla treffeillä ja niin antoi Pasikin. Pidimme suhteessamme matalaa profiilia kohtalaisen pitkään, sillä molemmilla oli muutakin. Lopulta rakkaus voitti ja päädyimme saman katon alle. Yhteenmuuttaminen oli toisaalta myös välttämättömyys, sillä molemmat kävivät töissä opintojen ohella ja kummallakin oli epäsäännölliset työajat. Päivät ja illat opintoja ja töitä ja yöt nussimista. Kyllä nuorena jaksaa.

Pasi ei ole juurikaan muuttunut noista vuosista. Sama skarppi pää ja kyky haistaa toisen epävarmuus. Sama sosiaalinen nerokkuus. Työelämässä Pasi on menestynyt myös siksi, että Pasi ei päästä ketään selkänsä taakse ja osaa osoittaa sen, ettei hänen leivissään kannata lähteä sooloilemaan. Pasilla on myös erinomainen kyky tunnistaa, kenestä tehdä luottopakki ja kenet valjastaa hyökkäyspäähän. Ja minkä teet Pasille, sen teet - Pasille. Palkinto tulee, vääjäämättä.

Pasi edellyttää naiseltaan naisellisuutta kokonaisvaltaisesti. Minussa ei ole mitään maskuliinista. Tuskin olisi muutenkaan, mutta riskienhallinnassa Pasi on omaa luokkaansa. Hänen mielestään naisellisuuteen kulutettu raha ja aika tulee moninkertaisena takaisin mielihyvän muodossa. Seksuaalisestikin Pasin kanssa saa kokea olevansa Nainen. Pasi ottaa omansa ja osaa käsitellä naista niin, että naiselle on itsestään selvää, että Pasi vie. Makuuhuoneessamme on lenkkejä sängynpäädyissä ja katossa koukku. Kirjoitan tätä vatsallani maaten, sillä olen ollut Pasin mielestä tuhma ja tottelematon ja peppuni on raidallinen - kuin naarastiikerillä.

Sote

Avaan päiväkodin oven. Eteisessä tottuneesti kertakäyttötossukat kenkien päälle ja takki lapsosen naulakkoon, etanankuvan kohdalle. Etanankuva naurattaa joka kerta – esikoiseni on vilkas, paitsi silloin kun pitäisi tehdä jotain aikataulutettua. Etana.

Istuudun liian pienelle jakkaralle ja odottelen vanhempainillan alkua. Vieressä pari äitiä keskustelee tiiviisti keskenään siitä, miten heistä on tärkeää opettaa lapsille ekologisuutta ja miten kirjainten opettelu on pikku kullanmuruilla sujunut. Kisat. On siinä pari kätevää emäntää. Omien epäonnistumisten tai vajauden kompensointi lapsien kautta on suloista. Jättäydyn keskustelun ulkopuolelle ja katson pikaisesti työmeilin lävitse. Odotan yhtä kiireellistä sähköpostia, enkä ehdi tuoksumaan talkilta tai suurtalouskeittiöltä.

Silmäilen muita vanhempia.  Samoja tuttuja kasvoja kuten aina. Osaan jo laskeskella, miten ilta sujuu ja käytännössä ladella repliikitkin näiden ihmisten puolesta. Viime hetkellä sisään paahtaa vieraan näköinen mies todella istuvissa dieseleissä nyökäten tarhatädeille tuiman näköisenä.  Aika jees – myös tätien mielestä. Sen verran maireasti ope hymyilee ja hoitotäti räpyttelee tekoripsiään. Korjattu ryhti ja sojottavat pikku törötisut. Miten heittäytyvää - ja tylsää. Mies ei noteeraa heitettyä flirttiä mitenkään, vaan etsii katseellaan sopivaa paikkaa ja istahtaa lopulta viereiseen pöytään.

Kuuntelen sosiaalijargonia - esiopetussuunnitelmaa ja kasvatuskeskustelun periaatteita. Yksilöllisesti mennään, jepjep. Huldan äiti on huolissaan. Naama yhtä aurinkoinen kuin tyttärellään. Samasta puusta, selkeästi. Päiväkodin sääntöjä ja ruokailuja ja päivälepoja ja ulkoiluja ja ja ja… Ääni takanani kysyy minulta vaimeasti: “vedänkö sua rintsikoista, jotta tää tuntuis siltä, että me ollaan koulussa?”  Pystyn vaivoin pitämään pokkani. Tuo mies ei heittele kumin palasilla. Jälki-istunto kuullostaa jälkiruualta, ajattelen vaipuessani ajatuksiini.

Illan lopuksi on yllätyksenä kevennys. Päiväkodin ainoa mies, siviilipalvelusmies Joni astuu esiin kitaran kanssa. Kiusaantumisellani ei ole rajoja. Yhteislaululla hyvä mieli kaikille? Viimein kitara vaikenee ja pääsemme poistumaan. Naulakolla huomaan dieselmiehen asioivan Joonaksen, esikoiseni erään kaverin naulakolla. Näinköhän sitä aletaan kyläilemään? Joonaksen isä astelee luokseni ja ojentaa käyntikorttinsa ehdottaen lounasta joku päivä. Hymyilen ja lupaan harkita ehdotusta.

Kävelemme vierekkäin kohti parkkipaikkaa. “Nice ass”, hän murisee matalalla äänellä ennen kuin lähtee omalle autolleen. “Hei Lea, nää kurahousut unohtu, ota nää nyt pesuun!” huutelee sivari-Joni kipitellen minua kohti.

Minä en pidä pasifisteista. Kyllä miehen täytyy varusmiespalvelus hoitaa. Tekisi mieleni sanoa, että siviilipalvelusmies on hyvä näyttää mitä siellä kansalaisvelvollisuutta hoitaessa on opittu, mutta otan kurahousut kuitenkin vastaan nyökäten kohteliaasti.