Sote

Avaan päiväkodin oven. Eteisessä tottuneesti kertakäyttötossukat kenkien päälle ja takki lapsosen naulakkoon, etanankuvan kohdalle. Etanankuva naurattaa joka kerta – esikoiseni on vilkas, paitsi silloin kun pitäisi tehdä jotain aikataulutettua. Etana.

Istuudun liian pienelle jakkaralle ja odottelen vanhempainillan alkua. Vieressä pari äitiä keskustelee tiiviisti keskenään siitä, miten heistä on tärkeää opettaa lapsille ekologisuutta ja miten kirjainten opettelu on pikku kullanmuruilla sujunut. Kisat. On siinä pari kätevää emäntää. Omien epäonnistumisten tai vajauden kompensointi lapsien kautta on suloista. Jättäydyn keskustelun ulkopuolelle ja katson pikaisesti työmeilin lävitse. Odotan yhtä kiireellistä sähköpostia, enkä ehdi tuoksumaan talkilta tai suurtalouskeittiöltä.

Silmäilen muita vanhempia.  Samoja tuttuja kasvoja kuten aina. Osaan jo laskeskella, miten ilta sujuu ja käytännössä ladella repliikitkin näiden ihmisten puolesta. Viime hetkellä sisään paahtaa vieraan näköinen mies todella istuvissa dieseleissä nyökäten tarhatädeille tuiman näköisenä.  Aika jees – myös tätien mielestä. Sen verran maireasti ope hymyilee ja hoitotäti räpyttelee tekoripsiään. Korjattu ryhti ja sojottavat pikku törötisut. Miten heittäytyvää - ja tylsää. Mies ei noteeraa heitettyä flirttiä mitenkään, vaan etsii katseellaan sopivaa paikkaa ja istahtaa lopulta viereiseen pöytään.

Kuuntelen sosiaalijargonia - esiopetussuunnitelmaa ja kasvatuskeskustelun periaatteita. Yksilöllisesti mennään, jepjep. Huldan äiti on huolissaan. Naama yhtä aurinkoinen kuin tyttärellään. Samasta puusta, selkeästi. Päiväkodin sääntöjä ja ruokailuja ja päivälepoja ja ulkoiluja ja ja ja… Ääni takanani kysyy minulta vaimeasti: “vedänkö sua rintsikoista, jotta tää tuntuis siltä, että me ollaan koulussa?”  Pystyn vaivoin pitämään pokkani. Tuo mies ei heittele kumin palasilla. Jälki-istunto kuullostaa jälkiruualta, ajattelen vaipuessani ajatuksiini.

Illan lopuksi on yllätyksenä kevennys. Päiväkodin ainoa mies, siviilipalvelusmies Joni astuu esiin kitaran kanssa. Kiusaantumisellani ei ole rajoja. Yhteislaululla hyvä mieli kaikille? Viimein kitara vaikenee ja pääsemme poistumaan. Naulakolla huomaan dieselmiehen asioivan Joonaksen, esikoiseni erään kaverin naulakolla. Näinköhän sitä aletaan kyläilemään? Joonaksen isä astelee luokseni ja ojentaa käyntikorttinsa ehdottaen lounasta joku päivä. Hymyilen ja lupaan harkita ehdotusta.

Kävelemme vierekkäin kohti parkkipaikkaa. “Nice ass”, hän murisee matalalla äänellä ennen kuin lähtee omalle autolleen. “Hei Lea, nää kurahousut unohtu, ota nää nyt pesuun!” huutelee sivari-Joni kipitellen minua kohti.

Minä en pidä pasifisteista. Kyllä miehen täytyy varusmiespalvelus hoitaa. Tekisi mieleni sanoa, että siviilipalvelusmies on hyvä näyttää mitä siellä kansalaisvelvollisuutta hoitaessa on opittu, mutta otan kurahousut kuitenkin vastaan nyökäten kohteliaasti.